...oli tämä lauantainen aamupäivä, joka vei meidät Merian ja Karin kutsumina Hiljaisuuden päivän retkelle lampia reunustaville Miikkulansärkille, jonnekin Enon ja Kontiolahden välimaastoon. Lokakuinen syysaamu antoi parastaan - mäntymetsä oli kuin pylväin kannateltu juhlasali, jäkälätarjottimilla punaiset puolukat, koivuissa on valo nyt itsessään. Ja taivas on niin korkeasti kaukana, hiljaa ripisevän metsän kaikupohjana.
Erityisen hyvää tämän päivän retkessä oli myös se, että luonnonystäviä oli paikalla peräti 20: 19 ihmistä ja yksi dramatiikkaan taipuvainen koiruus. Ja kolmessa sukupolvessa! Tästä voi olla jo vähän ylpeäkin. Ja on hyvä nähdä, miten pienetkin jaksavat, kun aikuisilla on aikaa tukea ja kun paikat valitaan hyvin.
No - eihän retkemme nyt kovin hiljainen ollut... Kuulas ilma kantoi mukavasti eteenpäin kaikenlaista höpinää ja lörpötystä, ja välillä metsä oikein raikui. Mutta ei mistään ikävästä vaan hauskoista jutuista, jälleentapaamiskuulumisista, nauruista. Kyllä Hiljaisuuden päivä sen sietää, hyvinkin. Toki ympäristöpolitiikkaakin vähän piti puhua, aatteen vuoksi, jos ei muuten.
Suuri kiitos mönniläisemännälle ja -isännälle. Huomenna sitten kokoustetaan kunnantalolla. Ja vähän lauletaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti