Viime yönä yhdeksän luonnonystävää ja yksi paimensukuinen lapinkoira (luontoystävä tietysti sekin) retkuili Sarvingin ja sen ympäristökylien maisemissa etsimässä kevätkuumeisia pöllöjä. No, tuulen vinkuna taisi olla päällimmäinen havaitsemamme luontoääni (kun koirakin sattui olemaan niin hiljainen), mutta yhteisesti sovittiin että kuultiin pikainen lapinpöllö ja kaukainen viirupöllö:).
Mutta: katulamppujen alla asuvalle öinen tiheä ja päälle tunkeutuva tähtitaivas oli sekin varsinainen elämys, paikkakunnan tuntemuksen kasvamisen lisäksi. Ja sitten tietysti hienoa oli se kaikkein paras: retkien olennainen oheistoiminta:
Lumisessa metsässä meidät johdateltiin yhteen (jälleen kerran) maailman hienoimmista paikoista. Istuimme aamuyön nuotiota mahtavan piilopirtin pihassa - niin mahtavan, ettei sen sijainnista ja muista tunnistetiedoista uskalla tällaisella julkisella areenalla kertoa mitään... Mutta tuli sellainen tunne, että ei siellä viimeistä kertaa käyty, vai mitä?
Suuren suuri kiitos yön isännälle, jonka aherruksen vuoksi me muut saimme istuskella ja ihmetellä nuotiotulen ikuista ja salaperäistä vetovoimaa.
