Sunnuntain 8.9. sieniretkemme suurin sato koostui mitä ilmeisimmin lopulta hirvikärpäsistä. Niiden kohdalla ajatus luonnon monimuotoisuuden varjelusta on joskus koetuksella... 11 kärpäshätistelijää oli tällä kertaa uskaltautunut mukaan.
Mutta niin tai näin, kyllähän alkusyksyn päivät ovat ihan parhaita päiviä vuodenkulussa. Metsiin silloin on mentävä. Kirien kera korien tai koirien?
Hirvikärpästen poiminnan ohessa kävimme vähän hankalakulkuisessa ryteikössä tarkistamassa maailman - tai ainakin Suomen - pohjoisimpien luonnonvaraisten vuorijalavien hengissäpysymistilanteen. Siellähän ne edelleen kohti taivasta kurkottivat molemmat ja ilmeisesti olivat jotenkin onnistuneet tuottamaan myös jälkikasvua lähistölleen.
Samoilla hoodeilla kohtasimme myös vähän surullisen näköiseksi kuivuneen ojanuoman ja sitä reunustavia konnanmarjoja.
Palokärjen puuhia?
No, nuotiosavu sitten onneksi karkotti iholle (ja sen sisään) tunkevat loiset - voi hirviraukkoja, joilla ei ole sormia kärpästen nyppimiseen... Kahvitteluringissä nuotiolla on aina jotain arkaaisen erityistä, ja siinä on mukavaa kerrata päivän oppimistaan. Jokaisella sieniretkellä on hyvä asettaa tavoitteeksi yhden uuden sienen oppiminen, totesi pj. Sihteerikkö oppi nyt useammankin: sikurirousku, limanuljaska, samettitatti ja sitten vielä kärpässieni, jolta puuttui jotain (ja itse asiassa sen ulkonäkökin on nyt unohtunut, joten poistetaan opittujen listasta).
Kiitos taas Helinälle, joka vuodesta toiseen jaksaa valistaa meitä "syyslahokkaita"...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti