Tänään kävimme kuuntelemassa hiljaisuutta ja olemassa hiljaa aivan kylän liepeillä sijaitsevassa luonnonsuojelumetsässä. Hiljaista olikin: korppi silloin tällöin varoitteli astumasta alueilleen, ja välillä joutsenia jossain kauempana tuntui joku asia huolettavan oikein tosissaan (kenties ne punaliiviset miehet kivääreineen, joihin melkein törmäsimme pois lähdettäessä - metsä ei kenties enää ole aivan yhtä hiljainen).
Kävelymme käynnistyi vanhan, jo hylätyn hirsituvan pihapiiristä - ikkunasta meille vilkutteli siihen ammoin asettunut joulutonttu, jo valkeaksi haalistuneena, kenties mökkinsä asukkaita kaipaillen:
Metsäpolkua peräkanaa (metsäkanaa?) vaelsi yhteensä 20 jalkaa ja yksi häntä:
Saimme taas asiantuntevaa sienioppia: kuusilahokka ja "sieni" (lisäksi tietenkin löytyi punaruutuhuivillinen suppilovahveroita):
Saimme oppia myös, miltä näyttää puukiipijän pönttö:
...ja miten kaunista ja heleää on syksyinen sulkasammal:
Puiden kyky rakentaa itselleen kasvualustaa on ihailtavaa - samoin kuin jäkälien sitkeä metsäilmeen kirkastamisen taito:
Ja tärkeää retkillä ovat aina - totta kai - kahveet, pullat, munkit, keksit, makkarat, banaanit ja muut retkieväät... ulkona syöminen on vain niin mukavaa. Tästä samaa mieltä olivat myös tarmokas Taimi turkissomisteisine syysulstereineen:
...ja veikeääkin veikeämpi Aimo. Aimolla yksi korva kuuntelee taivaankaarta, toinen maankamaraa. Mikään ei mene ohi, kun on näin jokaiseen suuntaan tarkkaavainen:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti