Luonnonystävien sihteerikkö on addiktoitunut erääseen enolaiseen vaellusreittiin (kenties siksi, että tuntee kunnolla vain sen...). Tänään hän komensi koiransa riviin ja lähti aamutuimaan viettämään päiväänsä Kaltimoa kierrellen.
Ihan tavallisessa arjessakin ihan tavallisenkin ihmisen sieluun latautuu kaikenlaista kuonaa, turhaan mukana kannettavaa mielenmönjää. Metsässä tallusteltaessa mönjä valuu vähitellen, ihan vain itsestään jonnekin kuusien helmaan, kantojen koloihin, suopursun juurille, sammakoiden sammaliin. Metsiin mahtuu ja maatuu. Ja kyllähän suomalaiset metsät, jos mitkä, ovat täynnä ihmisten niihin kantamia kaipuita, suruja, harmeja ja tuskia. Aina metsä silti ottaa auliisti vastaan sinne taakkaansa tyhjentelevän.
Kaikkea metsäkään ei jaksa: viime talven lumet ovat koetelleet Kaltimon metsiä oikein kunnolla. Reitin varrella makaa joka puolella lumi- ja tuulitaakan alle taipuneita tai katkenneita runkoja (Hiltulanvaara on kuin sotaelokuvan näyttämö!), ja Mustavaaran laella huomio kiinnittyi nuorten kuusten katkenneisiin latvoihin:
Mustavaaralla on myös parin petäjän kylkeen kiedottu "punapaula"... mitähän se sitten merkitsee?
Kaltimonkierto kulkee seitsemän vaaran ja muutaman vähän vaatimattomamman kalliorinteen kautta, ohittaa puroja, peltoja ja suolämpäreitä, sukeltaa kuusikkoon, koivikkoon ja pihlajien piireihin. Hyvin, hyvin surullista kuitenkin on huomata joka vuosi uuden ruman raiskion ilmestyneen rikkomaan metsän omaehtoista eheyttä.
Karhuvaaran hakkuuaukean (ei kuvassa) kohdalla on kuitenkin todettava, että vaikka vaara on ankean ja surullisen oloinen, siltä nyt avautuva maisema on huikea. Ehjiä metsiä näkyy sieltä taas ihan maailman toiselle reunalle saakka!
Kokonaisilme vaellusreitillä on kuitenkin rujo ja raiskattu. Mahtaako sitä viitsiä nyt suositella kenellekään kuljettavaksi? Ja miksi nämäkin tolpat on pitänyt muovista tehdä...?
Vallisärkän suolämpäreen nurkilla sihteerikön seurue tapasi metsässä tallustelevan Heikin. Hän kertoi, että Hiltulanvaaran liepeillä on nähty emokarhu kaksine kakaroineen, kerran jos toisenkin. Unelma-sihteerikin sai muistutuksen karhujen olemassaolosta jossain siinä, missä Ahvenisentieltä suunnataan kohti Karhuvaaraa. Outoa, ettei pelottanut silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti